sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kymmenen päivää Mauritiuksella (osa III)

Tässä tulisi vielä viimeiset muistelot Mauritiuksen reissulta. Viimeissä osassa ihan jopa poistutaan hotellialueelta katsomaan saaren muuta tarjontaa. 

Noin 400 m:n päässä hotellilta olisi ollut bussipysäkki, josta olisi päässyt kätevästi hyppäämään paikallisbussiin ja hurauttamaan mm. Grand Baieen sekä saaren pääkaupunkiin Port Louisiin. Eräältä pariskunnalta kuitenkin tietoa, että bussit ovat huonokuntoisia eikä niissä ole ilmastointia. Kaiken lisäksi ne kiertävät kaikki mahdolliset kylät ja pysähtyvät jokaisella pysäkillä. Matka 19 kilometrin päässä sijainneeseen Port Louisiin oli kuulemma kestänyt reilun tunnin. Mistään pikavuorosta ei siis todellakaan voida puhua. Se mikä bussimatkustamisesta teki kuitenkin houkuttelevan vaihtoehdon oli arvatenkin törkeän halpa matkalipun hinta. Parilla eurolla olisimme molemmat saaneet menopaluulipun pääkaupungin sykkeeseen. Koska itse kärsin herkästi matkapahoinvoinnista, etenkin epätasaisessa kyydissä, päätimme hylätä bussivaihtoehdon ja ajella määränpäähän taksilla. 

Ensimmäisenä kävimme vilkaisemassa Grand Baien, joka sijaitsi vain 13 kilometrin päässä hotelliltamme. Paikkaa kehuttiin loistavista ostosmahdollisuuksista tehtaanmyymälöineen. Kiertelimme muutamat kaupat, mutta itse en niistä kovin innostunut, sillä paikasta näki, että se oli todella rakennettu turisteja varten. Etenkin mieheni innostui, kun löysimme myymälän joka myi Abercrombie & Fitchin vaatteita tehtaanmyymälän hinnoin. Joku turistilisä näihin hintoihin oli silti laitettu, sillä hinnat olivat kuitenkin vain noin 10 % - 20 % edullisemmat kuin Manhattanilta Fifth Avenuen lippulaivamyymälästä ostettuna. Joka tapauksessa mies sai pari uutta hupparia ja oli tyytyväinen ostoksiinsa. Parasta Grand Baiessa oli kuitenkin löytää paikallinen automarket; SuperU. Marketista kävimme täydentämässä mm. aurinkorasvavarastoja ja täällä hinnat olivat jo vähän lähempänä paikallista tasoa.

Grand Baiesta lähtiessämme taksikuski otti puheeksi asian, jota olimme koko päivän osanneet odottaa. Hän vinkkasi tehtaanmyymälöistä kaupungin ulkopuolella, niissä olisi kuulemma huomattavasti edullisemmat hinnat. Hän voisi viedä meidät sinne ilman lisäkuluja. Tiesimme toki, että taksikuskilla oli oma lehmä ojassa, sillä tehtaanmyymälät maksavat taksikuskeille proviikat niistä ostoista, joita heidän tuomat asiakkaansa ostavat. Toisaalta, meillä ei ollut mitään menetettävää, tottakai voisimme vilkaista muutaman tehtaanmyymälän.  Potaskaahan taksikuski odotetusti puhui, sillä hinnat tehtaanmyymäläissä olivat aivan samat kuin Grand Baien liikkeissä. Toki liikkeet olivat isompia ja valikoima sitä kautta laajempi. Muutama löytökin tuli tehtyä ja taksikuski sai proviikkansa, mutta eipä se ollut meiltä mitenkään pois. 


Muutamaa päivää myöhemmin olimme taas valmiita viettämään päivän kuumassa kaupungissa ja suuntasimme Port Louisiin. Saaren pääkaupungissa on vain n. 130 000 asukasta, saman verran kuin täällä Jyväskylässä, mutta silti meno kuumilla ja likaisilla kaduilla oli "muutamaa" astetta suurkaupunkimaisempi. Kävimme basaareissa ostamassa edullisesti mausteita ja minä, joka inhoan tinkimistä, vähän jopa innostuin siitä. Basaarit olivat odotetusti hieman ahdistavia kovan tuputtamisen vuoksi, mutta pitihän se tunnelma kokea. Niistä oli sitten mukava siirtyä ilmastoituihin kauppakeskuksiin. Pidin Port Louisista huomattavasti enemmän kuin Grand Baiesta. Täällä ei ollut niin paljon turisteja ja kaduilla sai seurata enemmän paikallista menoa.  Oli myös mielenkiintoista huomata, kuinka paljon yleisilme muuttui yhdessä korttelivälissä siististä ja vehreästä rähjäiseksi ja slummimaiseksi. 




Loman loppuolella vierailimme vielä paikallisessa eläinpuistossa, Casela Parkissa. Päivä oli tuskastuttavan kuuma, mutta olin innoissani, sillä olin odottanut koko reissun pääseväni näkemään jättiläiskilpikonnia. Niitä olikin omassa "aitauksessaan" kymmenisen kappaletta ja pikkuhiljaa ne heräilivät uniltaan. Puiston työntekijä tiesi kertoa, että mm. tämä kuvan vasemmanpuoleinen herrasmies oli iältään jo yli 60 vuotias, painoi 260 kg ja hengitti 5 kertaa minuutissa. Ei ihme, että vauhti oli kohtuullisen verkkaista. En tiedä, oliko tämä kaksikko pariskunta, mutta jokatapauksessa haluan uskoa niin.  Ainakin he lounastivat yhdessä kaalia ja banaaninkuoria. 




Safariajelulla taas törmäsimme mm. seeproihin ja emuihin. Jälkikäteen harmittelimme, että lähdimme safarille bussilla, kun tarjolla olisi ollut myös mönkijöitä, joilla olisi ollut paljon jännempää ajella katsomaan seeproja ja muita eläimiä. Ehkäpä mönkkäreitä kokeillaan sitten seuraavalla kerralla ja silloin käydään katsomassa ja kokemassa myös ne saaren muut paikat joihin emme näiltä "lomakiireiltä" ehtineet. Sillä loppujen lopuksi, vaikka hotellin ulkopuolella näki ja koki paljon enemmän, oli kuuman päivän päätteeksi parasta pulahtaa viilentävään meriveteen sekä vain olla ja nauttia olostaan. 






sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Kymmenen päivää Mauritiuksella (osa II)

Tämä bloggari palaa anteeksipyydellen ja kärsivällisyydestä kiitellen linjoille kolmen viikon hiljaiselon jälkeen. Syitä ja selityksiä tälle suunnittelemattomalle ja valitettavan pitkäksi venähtäneelle "blogitauolle" on useampikin, mutta ei niistä täällä sen enempää. Todettakoon vain, että kaikki on hyvin ja palataan blogissa siihen mihin jäätiin; Mauritiuksen matkapostaus osaan II  (kaikkiaan osia tulossa kolme kappaletta).

All Inclusive -ratkaisut taitavat olla varsinkin reppureissaajahenkisille matkaajille silkkaa painajaista, mutta meille kyseinen paketti sopi tähän reissuun kuin nenä päähän. Itse asiassa hotelli oli meren ja sokeriruokopeltojen ympäröimä, joten hotellin ulkopuolisiin ravintoihin lähteminen olisi vaatinut käytännössä taksi- tai bussikyydin   lähimpään kaupunkiin. Helpointa oli siis tupsahtaa joka aamu hotellin omaan Le Suberbe -ravintolaan buffetaamiaiselle.  Samassa ravintolassa meille tarjoiltiin myös lounas. Illallista varten oli valittavissa kolme eri ravintolaa; samainen Le Suberbe "kevyine" buffet pöytineen, Italiainen La Casa sekä kalaravintola L'Horizon. Buffetpöytien ääreen sai mennä oman mielen mukaan aukioloaikojen puitteissa ilman pöytävarausta, kun taas La Casaan ja L'Horizoniin tuli tehdä etukäteen pöytävaraus. 

Le Suberbe oli siis ns. helppo vaihtoehto, kuin laivan buffet, jonne kannatti mennä kiljuvan nälän kanssa. Ravintola oli iso ja tunnelma todella rento. Koska lapsiperheet illastivat pääasiassa tässä ravintolassa, nousi melutaso välillä varsin korkeaksi. La Casa ja L'Horizon olivat taas todella rauhallisia ja tunnelmallisia paikkoja, joissa tarjoilijoita oli melkein yhtä paljon kuin asiakkaita. Palvelu oli siis ensiluokkaista. Ruoat tilattiin listalta ja illan äänipääosassa olivat pimeään rantaan paiskautuvat aallot. Ruoasta yleisesti sen verran, että varsinkin alkuruoat olivat aivan loistavia, samoin myös pääruoasta jäi todella hyvä fiilis. Sen sijaan jälkiruokapöytä, joka oli aina todella herkullisen näköinen, tuotti pettymyksen. Tuntui, että kaikki sen leivokset maistuivat aivan samalta ja aivan kuin niistä olisi unohtunut sokeri. Hassua sinänsä, olimmehan sokeriruokopeltojen keskellä. Välillä pöydästä löytyi toki mm. Crème brûléeta ja macaron -leivoksia, joilla tämä  sokerihiiri sai tyydytettyä makeanhimonsa.

Jos nälkä tai jano pääsi yllättämään pääaterioiden välissä, oli altaan viereessä olevassa Le Corail Bleu ravintolassa tarjolla mm. patonkia, Sandwichejä ja jäätelöä juomien kera. Jos liikkuminen aurinkotuolista kuppilan puolelle tuntui liian raskaalta, sai samaisen välipalan tilattua myös suoraan omalle auringonpalvontapisteelle. 








Hyvän ruoan ja juoman lisäksi loman pääosaa näytteli auringonotto ja vesiaktiviteetit. Altaalla otimme aurinkoa vain muutama päivänä, sillä pidimme enemmän rannan rauhallisemmasta tunnelmasta. Karkeasti jaoteltuna näytti siltä, että lapsiperheet viihtyivät altaalla ja ranta oli enemmän aikuisia varten. Toki rannan huonona puolena mainittakoon ns. Beachhawkersit, jotka kaupustelivat koruja, rantakasseja ja muuta sälää. Nämä kaupparatsut olivat tosin enemmän riesaksi ensimmäisinä päivinä, jolloin kalmankalpeista naamoistamme oli luettavissa, että hei, olemme uusia täällä. Loman loppupuolella vältyimme kaupustelulta täysin.

Kun auringon polte kyllästytti, oli aika pulahtaa meriveteen, jossa ehdottomana varusteena olivat uimakengät. Merivesi oli kuin linnunmaitoa ja ranta oli yllättävän matala. Hotellilla oli tarjolla mm. polkuveneitä, kanootteja ja purjelautoja. Lisäksi All Inclusive -pakettiin kuuluin myös snorklausreissut. Snorklauksen suhteen olimme aivan keltanokkia, joten jätimme syvemmille vesille suuntautuvat retket väliin ja harjoittelimme putken kautta hengittämistä rantavedessä. Ensimmäiset henkenvedot tuntuivat raskailta, mutta kun kupletin juonesta sai kiinni, oli puuha varsin koukuttavaa. 

Myöhemmin meille tarjoutui mahdollisuus lähteä snorklaamaan delfiinien kanssa. Lähdimme hotellin rannasta aamulla speedboatilla kohti lahtea, jonne delfiiniparven tiedettiin tulevan aamupäivästä syömään. Reilun tunnin kestäneen matkan jälkeen päädyimme tapahtumapaikalle, jossa saimme huomata, ettemme suinkaan olleet ainoat delfiinien kanssa uimaan tulleet. Paikalla oli lähes kymmenen muutakin veneseuruetta sisältäen muutaman isomman katamaraanin. Valittavasti nämä suloiset otukset näyttivät vierastavan isoa venejoukkoa, joten ne uivat varsin vikkelästi ohitsemme ja viihtyivät pinnalla kerrallaan vain silmänräpäyksen verran. Tyydyimme siis kokoneempien vinkeistä johtuen katsomaan delfiinejä vain veneen kyydistä. Silloin tilanne tuntui helpottavalta, koska meriveden voima ja ajatus kymmenien metrien syvyyksistä tuntui pelottavalta. Jälkikäteen harmittaa, ettei tullut voitettua omia pelkoja ja kurkattua miltä pinnan alla olisi näyttänyt. 























Kymmenen päivän aikana näimme hotellilla kolme eri morsiusparia. Oli ihanaa seurata sivusta, kun vastanaineet kulkivat rannalla kuvaajan kanssa ja ottivat ilta-auringossa omia hääpotrettejaan. Hääpareilla seurueineen oli rannalla oma teltta ruokailuun ja puitteet näyttivät kaikin puolin ihanilta. Ei ihme, että niin monet haluavat sanoa rakkaalleen Tahdon turkoosin meren äärellä. 

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Kymmenen päivää Mauritiuksella (osa I)

Istahdan puiselle penkille ja nostan jalat lentolaukkuni päälle. Olo on rähjäinen ja pikainen vilkaisu peiliin paljastaa, että sen täytyy näkyä myös muille. Etsin katseella miestäni, joka nostaa juuri laukkuhihnalta minun ja sen jälkeen oman matkalaukkunsa ja lähtee rullaamaan niitä hymy huulilla minua kohti. Jes, molemmat laukut löysivät perille. Itse olin lukuisten "kauhutarinoiden" jälkeen varsinainen pessimisti ja varma, että vähintään toinen Samsonite eksyy vilkkaalla Pariisin kentällä. Tässä sitä kuitenkin oltiin, kahden pompun kautta, onnellisesti perillä Sir Seewoosagur Ramgoolamin lentokentällä, valmiina kohtaamaan kesä, värit ja Afrikan aurinko. 

Seuraavassa aulassa meitä odotetaan oikein nimikyltin kanssa. Mautourcon edustaja ottaa meidät iloisesti vastaan ja hyvällä englanninkielellä antaa mukaan retkiesitteen ja ohjaa meidät pihalla olevan minibussin luo. Mukaan hyppää myös pari seuruetta ranskalaisia lomailijoita ja matka hyvin ilmastoidussa autossa alkaa. Kun oma matkustushistoria koostuu pääasiassa omatoimimatkoista, joutuukin taas vähän totuttelemaan, kun itse ei tarvitse huolehtia mistään. Tämä, jos joku, on rehellinen vyölaukkureissu, mutta siitähän me olemme maksaneet. Sitä paitsi, eihän häämatkalla edes kuulu huolehtia itse mistään, vaan kaikki on järjestetty valmiiksi.
Matka lentokentältä hotellille ei ole pitkä kilometreissä mitattuna, vaikka lentokenttä ja hotellimme ovatkin eri puolella saarta. Mauritiuksen tieverkostossa ei kuitenkaan ole kehumista ja ajallisesti matkaan saadaankin helposti kulumaan tunti. Moottoritien tapaisella päätiellä on muutaman kilometrin välein liikenneympyrä, joka hidastaa menoa. Sen lisäksi nelikaistainen tie saattaa silmän räpäyksessä muuttua kapeaksi kinttupoluksi, jossa vastaantulevat autot mahtuvat juuri ja juuri toisten ohitse. Kapea tie mutkittelee kaikkien kylien läpi ja kaikkien mahdollisten standardien ja säännösten maasta tuleva turisti katsoo kauhulla jalankulkijoiden ahtaita oltavia tienvarsilla. Täällä olisi kyllä loistava diblomityönaihe jonkin sortin liikennesuunnitteluinsinöörille.


Vuorokauden matkustaminen palkitaan bussin jättäessä meidät hotelli Le Victorian eteen. Tähän mennessä ainoastaan välimeren maissa aurinkolomansa viettäneen Suomitytön suupielet nousevat niin korkealle, että korvia pitäisi siirtää. Sisääntulon näkymä on huumaava; viihtyisän aulan takana odottelee altaan vesi ja altaan ääriään myöten olevan reunan takaa kimmeltää turkoosi merivesi. Check-in hoidetaan mukavilla nojatuoleilla istuen ja hotellin tarjoamaa smoothiepohjaista hedelmäcoctailia siemaillen. Ystävällinen nuorimies kertoo sisäänkirjautumisen yhteydessä kaiken mahdollisen hotellin tarjonnasta ja ravintolan pukukoodeista lähtien. Väsymys ja kuumuus sekä ranskalaisaksentilla  puhuttu englanti varmistavat kuitenkin, että vähintään puolet asioista jää vastaanottajalla rekisteröimättä, mutta kerkiäähän sitä kysellä myöhemminkin. Onneksi monet näistä asioista on tullut opeteltua ennakkoon. 

























Hetkeä myöhemmin pääsemme ilmastoituun huoneeseemme. Viihtyisän huoneen pöydällä odottaa pullo kylmää kuohuvaa. Pikaisen freesauksen jälkeen ensimmäinen iltapäivä lomakohteessa aloitetaan lasillisella kuplivaa omalla parvekkeella palmujen välistä näkyvää merimaisemaa katsellen. Well hello Mauritius, so nice to meet you!